BDD (Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö)

Mä haluaisin tietää, mitä hyvää teidän ulkonäöstä on sanottu? Vähän sitä faktapohjaa sille, ettei se peilikuva välttämättä, ihan oikeasti, olekaan koko totuus. Mitä kehuja ootte saaneet? Mitä ihmiset on sanoneet? On vaikea uskoa mitään kohteliaisuuksia äkkiseltään, mutta pakkohan siellä on jokin totuuden siemen olla, jos joku tai jotkut on sanoneet jotain ihan muuta susta kuin mitä itse ajattelet. Mä yritän paukuttaa omaan paksuun kallooni niitä kohteliaisuuksia joita oon elämäni aikana saanut ja muistuttaa niiden avulla itseäni siitä, että mulla on häiriö, joka todennäköisesti saa mut näkemään vikoja kokonaisuuden sijaan.

Nyt pois kaikki ylpeilyn pelko tai muu, tässä ei oo kyse mistään sellasesta. Toivottavasti en kuulosta itsekeskeiseltä tai ylimieliseltä itse koska se ei oo tarkoitus. Tällä hetkellä on vaikea kausi taas, joten koitan tässä järkeillä parhaani mukaan ja saada oloani parantumaan.

Yksityiskohdista mun vartaloa, silmiä, hymyä ja poskipäitä on kehuttu eniten (asiat joita itse itsessäni intohimoisimmin oon aina vihannut, hmmm!). Yleisesti mun ulkonäöstä on sanottu, että mä oon yks maailman kauneimmista naisista. Että oon "jumalaisen kaunis". Että tän kauniimmaksi ei nainen voi enää tulla. Että oon yks kauneimmista naisista, jonka sanoja on koskaan nähnyt. Kaunein ikinä. Nää siis viiden eri ihmisen suusta. Joko ne on valehdelleet kaikki tahoillaan taidokkaasti, tai mä oon ainut ihminen / nainen kenen kanssa ne on olleet tekemisissä, tai sitten, EHKÄ, mun täytyy pyörtää pääni ja uskoa, että hyvin luultavasti hirviölle ei puhuttais ihan noin. Random-miehet saattaa tietysti kehua omista syistään ketä hyvänsä naista jossain baarissa, mutta noiden lauseiden takana on pidempiaikaiset ihmissuhteet, noille sanomisille oon antanut sanojan takia arvoa ja ne on jääneet mieleen siksi, etten tiedä miksi mulle olis valehdeltu. Yks vielä on jäänyt mieleen, koska muistan stressanneeni paljon sinä päivänä ja pyntänneeni itseäni epätoivoisesti, ja se kenen kanssa olin sinä päivänä sanoi jälkikäteen: "Sä olit tosi kaunis sillon. Ainahan sä oot, mut nyt olit erityisen kaunis."

On silti kamalan vaikeaa uskoa mitään noista, ihan kamalan vaikeaa. Mutta mitä teille on sanottu? Onko ihan mahdotonta olla sivuuttamatta niitä kohteliaisuuksia?

Ah, nytpä tuli mieleen vielä yks musta aika hauska juttu. Yks ihminen joka harrastaa valokuvausta ja jolla siis ilmeisesti on jotakin silmää, sanoi joskus, että mulla on "symmetriset kasvot". Ihan oma-aloitteisesti sanoi, ja vielä jotenkin siihen sävyyn, että harvoilla on symmetriset. En mä siltä mitään kysellyt kasvoistani enkä sillon ollu vielä puhunut sille mitään BDD:stäkään. Mä en ikinä kutsuis kasvojani symmetrisiksi. Mä oon viimeinen ihminen planeetalla, jolla on symmetriset kasvot. Se on aina ollu se pahin vika mun mielestä, se epäsymmetrisyys, se, miten mun mielestä jokainen kasvonpiirre on epämuodostunut ja sinne päin lätkäisty. Mutta voiko se ihminen olla niin väärässä sitten, toisin kuin minä jonka silmissä kaikki piirteet näyttää vaihtuvan minuuteissa?

 Hyvä aihe. Itsekin joskus olen kehujakin saanut, niistä pitäisi osata terveellä tavalla ammentaa voimaa ja uskoa siihen ettei välttämättä ole sitä mitä omat silmät väittää. Oikeastaan teenkin joskus niin, kun on superhuono olo, lohdutan itseäni ahdistuksissani miettimällä mitä kauniita asioita ihmiset ovat mun ulkonäöstäni sanoneet. Joskus ne vain jäävät pahasti taka-alalle, kun varmuus omasta ylivoimaisesta rumuudesta valtaa mielen ja itse uskoo helpoiten vain negatiiviset asiat, eli sen mitä peilistä näen, että olen ruma. Kuitenkin olen miettinyt usein että kirjoittaisin ylös kehuja joita olen saanut, ja lukisin ne uudestaan ja uudestaan aina kun ahdistaa. Sitä en ole vielä saanut aikaiseksi, joten tämä on hyvä tilaisuus viimein tehdä se, se voisi olla terapeuttista.

Joten sitten niihin kehuihin..Minua on eräs nuorempi sukulaistyttö kehunut isosiskolleen, että hän haluaisi kuulemma olla isona minun näköiseni. Kun kuulin tämän tältä vanhemmalta serkulta eli siltä isosiskolta, luulin sen olleen vitsi tai epätoivoinen yritys lohduttaa mua, kun olin ensin valitellut jotain asiaa ulkonäössäni. Totta se kuitenkin oli, kun tämä nuorempi serkkutyttö kertoi sen mulle joskus myöhemmin itse. En käsitä miten kukaan maailmassa voisi haluta näyttää multa, mutta pitäisi takoa kalloon se että jos olisin todella sitä mitä peilistä näen, ei kukaan mulle niin sanoisi. Muutama vuosi sitten hain usein pikkusiskoani tarhasta kotiin, ja pikkusiskoni ryhmäläisillä (n. 5-vuotiaita pikkulapsia)  oli tapana juosta mua vastaan halimaan ja juttelemaan, ja nämä lapset kehuivat aina että "sä oot kaunis!". Se oli sydäntä lämmittävää. Sanotaan että totuus tulee lapsen suusta, joten luulisi että jos olisin oikeasti kammottava kuvatus, lapset sanoisi sen suoraan, tai pikemminkin juoksisivat mua karkuun ennemmin kuin kehuisivat mua kauniiksi. Tätini kehui kerran että mulla on "veistoksellisen kauniit kasvot", omasta mielestäni olen pikemminkin kuin kirveellä veistetty. Kerran oltiin tuttavien kanssa vietetty iltaa ulkona, ja kuvia oltiin räpsitty paljon sinä iltana. Seuraavana päivänä kun näin kuvat ollessani kotonani yksin, purskahdin itkuun ja podin kauan suurta ahdistusta siitä miten tajuttoman ruma olin kuvissa ollut. Kun kuvat tulivat joskus myöhemmin näiden tuttavien kanssa puheeksi, ja sanoin että minä mieluiten käskisin teitä hävittämään koko kuvat kun olen niissä niin jumalattoman ruma, katsoivat tutut toisiaan hölmistyneet ilmeet naamallaan, ja sanoivat että "me just puhuttiin miten onnistunu sä oot kaikissa kuvissa". Se oli jotenkin niin vakuuttavan aidontuntuinen reaktio heiltä, vaikuttivat oikeasti hämmästyneiltä siitä mitä olin itse sanonut, että mulla oli jonkin aikaa aika lohdullinen olo, koska jos kukaan voisi niistä kuvista noin sanoa (jotka todella olivat niin kamalia etten vieläkään pysty niitä uudelleen katsomaan saamatta ahdistuskohtausta), niin mun täytyi nähdä ne enemmän tai vähemmän vääristyneesti. Kun aloitin nykyisessä työpaikassani, kouluttajani ensisanat olivat "oletpas sä nätti".

Siinä nyt muutamia jotka on lohduttaneet, koska niiden sanojat ovat olleet mielestäni rehellisiä ja uskottavia.

Jos olen rehellinen, en muista yhtään kohteliaisuutta, jonka olisin kokenut rehellisenä mielipiteenä ilman taka-ajatuksia. On kai niitä tullut, mutta ihmisillä taitaa olla taipumus suodattaa asioita sen perusteella, mihin itse uskoo. Niitä on voinut mennä toisesta korvasta ulos. Huonoina hetkinä olen voinut jopa kieltää kommentoimasta ulkonäköäni, koska voin raivostua siitä. Kokisin sen niin, että minua kohtaan tunnetaan niin suurta myötätuntoa, että minua halutaan kehua."Tuolla täytyy olla kamalaa tuon näköisenä. Sanon jotain piristääkseni." Joskus olen huutanut jotain tyyliin, että "on minulla tarpeeksi vaikeaa ilman tuollaista vittuiluakin." Silloin on tehnyt mieli käydä fyysisesti kiinni.

Voin myös suuttua yksinkertaisesti siitä, että minua on katsottu niin tarkkaan, että minun ulkonäköäni voidaan kommentoida. Haluaisin ahdistavassa tilanteessa olla näkymätön. En haluaisi mitään, mikä muistuttaisi minua ulkonäöstäni. Olisi se sitten positiivista tai negatiivista. Sillä ei ole merkitystä, koska molemmissa on huonoja puolia. Räjähdän kaikesta siitä ahdistuksesta, mitä sen aiheen puheeksi ottaminen vapauttaa.

Miesystävä harrastaa kehumista, mutta kuittaan senkin sillä, että se on tavallaan tietynlainen velvollisuus parisuhteessa, jos haluaa olla hyvä. Hän on myös sanonut, että olen kaunein nainen, mitä hän on koskaan nähnyt, mutta se ei voi olla mahdollista. Uskon, että hän pitää minusta ja ymmärrän, että muutun "kauniiksi", kun hän liittää positiiviset mielleyhtymänsä minuun, mutta jos minun piirteitäni tarkasteltaisiin teknisesti, niin minussa ei olisi mitään kaunista.