En olisi koskaan halunnut ajautua tähän pisteeseen. Olisin tahtonut olla normaali nuori joka nauttii elämästä, kavereista, yhdessäolosta, elämän pienistä ihmeistä, auringon nousuista, iltatähdistä. Mutta mä en voi. Nuo kaikki kyllä ilahduttaa mun mieltä, mutta nei ei poista sitä tuskaa joka mun sisällä roihuaa. Ja tuo tuska johtuu "vain" niin pienestä asiasta kuin mun kasvoista.
Käytin sanaa vain tarkoituksella. Ulkopuolinen, joka ei koskaan ole joutunut kokemaan tätä, ei varmasti ymmärrä miten oma ulkonäkö, omat kasvot voi aiheuttaa näin suurta tuskaa. Ulkopuolisen on helppo sanoa: "miten sä voit olla noin pinnallinen", "etkö sä tajua, että maailmassa on pahempiakin asioita kuin sun kasvot", "olet laiska, joka syyttää vastoinkäymisistään vaan kasvojaan, kasva aikuiseksi".
Mä ymmärrän nuo sitaatit. Kuinka joku sellainen voisi ymmärtääkään tätä helvettiä, kun ei ole tätä joutunut koskaan kokemaan.
Mä kirjoitin tänään itsemurhaviestin. Järkeni sanoo, että odota vielä huomiseen (näen terapeuttia huomenna). Tuo matka tuntuu vaan niin pitkältä. Ilta on alkanut laskeutua ja olen koko päivän odottanut vain tätä iltaa. Tahtoisin päättää tämän kaiken ja kadota tähän yöhön. En edes itke kun kirjoitan tätä. Olen itkenyt kaksi päivää putkeen. Nukkunut ja itkenyt ja katsonut noita valokuvia viikonlopulta. En päässyt pihalle eilen enkä päässyt sinne tänään. En ole syönyt mitään, ei vaan ole nälkä.
Nyt mulle vaan on tullut niin vahvasti tunne, ettei mulla ole enää toivoa. Mulla ei ole rahoja leikkauksiin. Mutta en myöskään kestä olla tämän näköinen. Näytän eläimen ja ihmisen sekoitukselta kasvoista. Jotain sanoinkuvaamattoman kamalaa...