Kaikesta pahasta olosta huolimatta en ole nuorena vahingoittanut itseäni. Olen vihannut itseäni sydänjuuriani myöten, mutten ole koskaan rohjennut satuttaa itseäni. Tulen tasapainoisesta ja rakastavasta, viisilapsisesta perheestä, joten jos kavereita ei ole ollut, niin aina on ollut sisarukset tukena ja turvana. Serkutkin ovat aina asuneet naapureina, joten ihan yksin ei ole tarvinnut olla, vaikkakin usein tunnen etten sovi edes heidän joukkoonsa. Jokatapauksessa on siunaus, että perhe ja serkut on kuuluneet aina elämääni, ilman heitä olisin todennäköisimmin jokin erakko. Vaikka on ollut paha olo, niin mieltä on aina lämmittänyt se että minua rakastetaan kaikesta huolimatta.
Nykyisin, tai oikeastaan yläasteen loppupuolelta saakka, olen paennut usein pahaa oloa juomalla rutkasti. Niin rutkasti että putkasta on tullut herättyä enemmän kuin muutaman kerran ja tyhmyyksiä on tullut tehtyä, ja kännipäissä myös satutin itseäni ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten viiltelemällä kädet olkapäistä ranteisiin. Kaikessa naurettavuudessaan uskon sen kuitenkin olleen ihan oikea pahanolon purkaus. Toisen kerran viilsin itseäni kännissä kun ilta oli ensin sujunut hyvin, kunnes sain pahan mielen erään miespuolisen tylystä käytöksestä mua kohtaan, koin sen jotenkin niin henkilökohtaisena ja loukkaavana, ikäänkuin olisin ollut niin ruma että siksi mies oli mulle tyly.
Alkoholin juomisen lopetin tässä kesällä, viimeinen niitti oli kun heräsin jälleen putkasta, ja mulle kerrottiin että olivat löytäneet mut tieltä makaamasta sammuneena, ja kun olivat jotenkin onnistuneet puhalluttamaan mut, olin puhaltanut reilut 3 promillea, ja olo oli seuraavat viikot sen mukainen, itkin ja luulin kuolevani. Edelliskertana kun oli ollut myöskin tajuttoman huono olo juomisen jälkeen, kävin lääkärissä ja sokeriarvot oli koholla, diabeteksen rajoilla, tajusin etten voi pelleillä enää alkoholin kanssa.
Olen stressanut suunattomasti pelkästä ajatuksesta, etten voisi koskaan juoda enää. Tiedän ettei mulla pysy kontrolli, parhainta on kieltäytyä alkoholista kokonaan. En ole varsinaisesti viinanhimoinen alkoholisti, mutta olen riippuvainen humalan tuomasta tunteesta, siitä kuinka se nostaa itsetunnon hetkeksi pilviin, uskaltaa käydä ihmisten ilmoilla, tavata uusia ihmisiä, ja tuntea olevansa melkein yhtä hyvä ihminen kuin muutkin. Selvinpäin ahdistun liikaa, mietin vain miten ruma olen, ja lopulta en osaa olla mitenkään päin muiden edessä ja tahdon vain pois kotiin. Humalassa unohdan hetkeksi rumuuteni ja olen hetken jossain harhassa uskoen olevani ihan hyvä tyyppi ulkoisesti ja sisäisesti. Nyt minulla ei ole enää sitä turvaa, että voin tiukan paikan tullen ottaa paukun. Pahin pelkoni on että koko sosiaalinen elämäni (=känni-illat, ainoa keinoni luoda kontakteja muihin ihmisiin) kodin ulkopuolella kuolee. Elämä käy entistä hankalammaksi.
Koin kovan romahduksen tässä viimeviikolla. Juttu on sen verran pitkä että sanon vain lyhyesti sen koskevan erästä mieshenkilöä, johon mun on onnistunut luoda kontaktia tietysti kännipäissä, tai siis tämä mieshenkilö varmaankin jonkun mielenhäiriön alaisena on tullut juttelemaan mulle n. vuosi sitten ravintolassa jonka jälkeen olemme olleet yhteydessä, mutten mitenkään voi vapautua täysin tällaiseen juttuun, olen ongelmineni liian estoinen ja mies on liian ihana nolatakseni itseni tuomalla esiin sen kuinka ongelmallinen ihminen olenkaan, olen vain yrittänyt pitää matalaa profiilia.
Olen tämän miehen tavannut muutaman kerran alkoholinhuuruisten ravintolailtojen aikana, mutta nyt vietin hänen kanssaan aikaa jopa selvinpäin, ja se oli mulle aivan suunnaton saavutus. Pysyn kertakaikkiaan sen alkoholista pidättäytymisen kannalla, ja koska en voinut kieltäytyä tämän miehen lukuisista tapaamispyynnöistä enää, pidän hänestä liikaa, pakotin itseni selvin päin tapaamaan hänet, meni miten meni. Olin varma että vapisen ja tärisen ja kiemurtelen tuskaisena osaamatta olla mitenkään päin, mutta ulkona ollessa vain kävelimme hämäränä iltana ja juttelimme, ei tarvinnut olla hiljaisessa ja valoisessa paikassa toisen tuijotettavana, ja kaikki meni jotenkuten ihan hyvin, ja tapasimme pari kertaa uudestaankin.
Olin noiden tapaamiskertojen jälkeen kerrankin melkein ylpeä itsestäni, oli niin iso juttu että olin selvinnyt selvinpäin tuosta kaikesta, ja mies edelleen osoitti kiinnostusta, ja en voi kieltää ettenkö pitäisi miehestä aivan kamalasti. Ajattelin että mitä jos tästä tuleekin jotain, kaikki meni niin hyvin selvinpäin joten ehkä mä pystyn tähän. Kuitenkin tapahtui muutama asia, joka sai mut luulemaan ettei mies ollutkaan minusta millään lailla kiinnostunut, oikeasti mitään sen kummempaa ei tapahtunut, mä vaan vedän hirveät johtopäätökset jokaisesta asiasta itseäni vastaan, olen kai liian paljon alkanut pitämään tästä miehestä, niin liikaa että en voisi kestää sitä, että hän yhtäkkiä lakkaisi osoittamasta kiinnostustaan mua kohtaan.
Kun sitten luulin olevani varma että ei tästä mitään tulekaan, olen taas yksin ja varmasti koko loppuelämäni, iski niin paha olo, niin suunnaton pettymys itseäni kohtaan, että vain itkin ja vollotin, huusin ja revin hiuksiani, ja satutin itseäni taas, ihan selvinpäin. Pelottavinta on miten paljon se helpotti, kun näki oman verensä virtaavan. En ole koskaan ymmärtänyt viiltelemisen tai itsensä satuttamisen päälle jostain syystä, mutta nyt tuntuu siltä etten ihmettele laisinkaan jos joku sanoo olevansa koukussa siihen. Kuulostanpas naurettavalta..
Olo on ahdistava, tuntuu että olen suistumassa johonkin pohjattomaan kaivoon, aikaisemmin osasin purkaa pahan olon muilla keinoilla, sitten alkoholi tuli kuvioihin, ja nyt tunnen saavani helpotusta satuttamalla itseäni. Miten epäonnistunut ihminen olenkaan. Ja kaikki vaan siksi että olen niin helvetin ruma.
Mä oon viillellyt ja polttanut ihoani äärimmäisen itsetuhoisina kausina - siitä ei oo kamalan pitkä matka vakavampiin tekoihin. Tai mistä minä tiedän sun kohdalla. Ei toi silti hyvään suuntaan ole menossa eikä sitä kannata pitkittää. Vaikkakin on musta tosi hieno homma päättää olla koskematta viinaan, se on vaikea päätös ja siinä kohtaa osaat ajatella parastas. Ajattele nytkin, muillakin osa-alueilla.
Mä häpeän edelleen arpiani, inhoankin niitä, ei ne ole mukava muisto sitten vanhempana.
Nyt menet lääkäriin ja alotat sen Cipralexin, jos kerran uskot mua ja mun toipumista.
Humalassa tosiaan minäkin uskon olevani paljon parempaa seuraa. Tai en vain usko vaan niin näyttää todellakin mun kohdallani olevan. Joka päivä tajuan selkeämmin, ettei kukaan viihdy seurassani. En tiedä mistä se oikeastaan edes johtuu, jopa serkkunikin ovat vaisumpia ollessaan vain mun seurassani, kuin esimerkiksi vuotta nuoremman siskoni. Vaikea selittää, mutta jopa vanhempani puhuvat siskolleni "tuttavallisemmin" kuin minulle. Äiti saattaa vaikka soitella siskolleni ihan vaan huvikseen, purkaa päivän tapahtumia, kun taas mulle vain jos on jotain asiaa, äidin äänestä kuulee ettei siltä jotenkin luonnistu mulle puhuminen ihan noin muuten vaan, en käsitä mikä siinä on. Olen itse jopa puhelias perheen ja serkkujen kesken, olen avoin ja oma itseni. Siltikään en kelpaa. Joku mussa tekee musta ilmeisesti jotenkin "etäisen", tai en vaan ole samalla aaltopituudella edes perheenjäsenteni kanssa, itse tunnen olevani, mutta he selkeästi eivät. Olen erilainen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
Tuo seurani kelpaamattomuus on tehnytkin musta erityisen aran ja varmasti se on osasyynä sosiaalikammoonikin ja jopa bdd:henkin, olen niin epävarma itsestäni, että koen olevani myös ulkoisesti epänormaali. Jos musta pidettäisiin luonteeni puolesta aidosti, eli tietäisin että musta pidetään vaikka olenkin tämän näköinen, olisi varmasti helpompaa. Se tukisi sitä että luonne menee ulkonäön edelle, mutta nykyinen tilanne vain vahvistaa sitä että mun kuuluu olla normaalin näköinen ennenkuin musta pidetään.
Mulla on ollut elämässäni pari hyvää ystävää. Sellaisia joiden kanssa olen ollut kuin paita ja peppu, kaikki surut ja ilot on jaettu keskenään, mutta kumpikin ystävyys päättyi siihen, että "ystävä" pisti vain välit poikki. Pikkuhiljaa alkoi välttely, sitten puhumattomuus, ja lopulta ei oltu missään tekemisissä, enkä koskaan saanut tietää mistä se johtui. Se satutti, ja mietin vielä tänäkin päivänä miksi en kelvannutkaan ystävänä. Yhden ystävän hylkäämisen voisi selittää itselleen edes jotenkin, mutta kun kaksi samanlaista tapausta tulee vastaan, niin ei vika voi olla kenessäkään muussa kuin itsessäni.
Kaikki epävarmuus itsestäni siis on pistänyt mut toden teolla miettimään että mikä mussa on vikana. Sitä on sitten alkanut kohdistamaan sitä epävarmuuttaan ulkonäköönsä, joko asia on niin että olen liian ruma muiden seuraan, tai sitten niin, että persoonassani on oikeasti jotain vikaa, ja jotta voisin edes yrittää tulla hyväksytymmäksi, on mun tehtävä kaikkeni että _edes_ näyttäisin normaalilta ihmiseltä.
Mulla myös työpaikalla ihan sama juttu, sitä näkee kuinka uusia työntekijöitä tulee kokoajan lisää, ovat heti kiinni työporukassa ja kaikki tuntevat toisensa ja juttu luistaa. Itse on aina vain se sivustaseuraaja, se ulkopuolinen. Kaikki ikäänkuin vaistoaa että mä olen jotenkin "outo".
Jatkatko sä Mia vielä aikuislukiossa nyt syksyllä?
Mä olin vuodenvaihteessa sosiaalisessa ja yhteisökeskeisessä paikassa töissä, ihmisten keskellä, ja se oli aika kamalaa. Silloin oli muutenkin paljon hankalampaa kuin nyt, joten en tiedä miten paljon voi laittaa vainoharhailun ja pelkän BDD:n vääristymien piikkiin. Kuvittelin tosissani, ettei musta pidetä. Joidenkin kanssa tulin toimeen, mutta tuntui että suurin osa vaan tuijotti oudosti ja dissasi. Ehkä päättelin omiani, koska enää en mieti mitään tollasta. Ja vaikka joku olis omituinen mua kohtaan, se ei kiinnosta mua pätkääkään, koska mun oma mielipide on tärkeämpi. Eikä kukaan tunne mua, joten vaikka ne ajattelis jotain pahaa, se ei liity muhun millään tavalla, se on vaan mielikuva, ja useimmat tuntemattomat ihmiset on niin merkityksettömiä, ettei niillä pidäkään olla sellasta valtaa muhun.
Ymmärrän kyllä miltä yksinjääminen tuntuu, inhottavat katseet ja vaivautuneisuus. Mä koin sitä ennen jatkuvasti kaikkialla. Tunsin itseni aina friikiksi.
Väsyminen BDD:n ja velvollisuuksien yhdistämisessä on tullut yleensä viiveellä. Olen käynyt töissä vasta alle pari viikkoa. Tähän mennessä olen pärjännyt heittämällä aivot narikkaan. Töihin on pakko mennä, koska joutuisin korvaamaan poissaolot ylitöillä. En voittaisi lintsaamisella mitään. Raskainta on, että joudun heräämään aamuisin ennen viittä laittamaan itseäni.
Mä olen kanssa miettinyt sitä, että enkai itsekään menisi niin helposti tuttavuutta tekemään syrjäänvetäytyvän ja hiljaisen ihmisen kanssa. Toisaalta jostain syystä ujot ihmiset joita itse olen kohdannut, ovat kulkeneetkin vähän synkän näköisinä, siis ovat niin ujoja etteivät uskalla edes hymyillä toisille, mikä tekee heistä entistä epälähestyttävämpiä. Itse olen ujoksi ihmiseksi merkillinen tapaus, kun kuljen yleensä kaikkialla hymy kasvoilla ja annan ihmisille itsestäni kuulemma "ystävällisen ja positiivisen kuvan", vaikka mulla olisi paljon syytä kulkea tuolla ulkona suu väärinpäin. Sellainen ei vaan luonnistu multa, olen aina ollut hymyileväinen, olen miettinyt että ehkä olen pienestä pitäen oppinut siihen, että lempeistä ihmisistä yleensä pidetään enemmän, siksi minäkin haluan olla sellainen. Enhän itsekään pidä mököttävistä, suu mutrulla kulkevista ja luotaantyöntävän näköisistä ihmisistä.
Tokalla luokalla voitin jopa hymytyttö -patsaan luokkalaisteni äänestämänä (haikeaa ajatella noita aikoja, että olin joskus jollain tasolla pidetty muiden keskuudessa).
Mutta siltikin olen yksinäinen, ei hymyni mua pelasta yksinäisyydeltä vaikka niin helposti luulisi, se persoonani sen hymyn takana tappaa jostain syystö kaikki ihmisten mahdolliset tutustumisenhalut.
Itseasiassa mua kyllä saatetaan lähestyäkin suht helposti, mutta kun juttelu etenee, huomataan yleensä siinä vaiheessa ilmeisesti että olen jotenkin outo, tai että mulla on niin vajaamieliset jutut tai jotain, että sitten kuitenkin vetäydytäänkin mun seurastani. Sitä siis en ymmärrä, ja kun sitten vaikka tervehdin samoja ihmisiä, saatetaan mua vain katsoa oudosti ja mumista vaan jotain takaisin, kukaan ei siis halua sen paremmin muhun tutustua, joku mussa mättää. Toki sekin voi olla että epäsosiaalisen elämäni takia olen hyvin tottumaton kaikenlaiseen "small talk'iin", ja kun juttu ei luista luontevasti, ihmiset vaivaantuu ja alkaa vältellä mua. Sekin olisi yksi syy. Mutta kuten sanottu, jopa läheisteni seurassa, joiden kanssa juttu luistaan mun puoleltani mielestäni täysin luontevasti, mua kohtaan ollaan etäisempiä. En vaan tajua.
Mä myös yritän olla ns. helppo ihminen siinä mielessä, että en ala helposti asettamaan poikkinaista sanaa kellekään vähemmän tutulle vaikka olisinkin ehkä jostan asiasta erimieltä, oikeastaan vasta muutama vuosi sitten havahduin huomaamaan että olen ihan kauhea myötäilijä. En tuo ollenkaan omia mielipiteitäni esille vähemmän tuttujen ihmisten seurassa, vaan tyydyn lähinnä yhtymään toisen mielipiteeseen nyökyttämällä jne., ja tähän olen arvellut syyksi olevan sen, että kai jotenkin kuvittelen että ihmiset tulevat paremmin toimeen kanssani mitä samanlaisempi olen heidän kanssaan. Kuitenkin tämä on ollut sen verran tiedostamatonta, että olen oikeasti jotenkin alkanut uskomaan usein toisten mielipiteitä ja tukahduttanut kaikki omat ajatukset. Ei ihme ettei mulla ole edes varsinaista käsitystä siitä, että kuka minä oikeasti olen, mitä mieltä olen mistäkin asiasta, koska en ole antanut oman persoonani tulla edes esiin ujouttani.
Jossain lehdessä luki kerran itsetunnon kohentamisvinkkejä, yksi oli sellainen, että opettele vastaamaan kysymyksiin vastauksilla kyllä tai ei, mutta jätä "en tiedä" tai "ihan sama" -vastaukset pois. Että niin oppii tuntemaan itsensä paremmin, tietää mistä itse oikeasti pitää ja mistä ei, eikä vain mene muiden mukana. Tajusin että olen aina ollut se "ihan sama, miten sä vaan haluut" -ihminen koulussa ja muualla, vähän vieraampien ihmisten keskuudessa. Eli itsetuntoni on varsin olematon, ja mun pitäisi ehdottomasti alkaa ilmaisemaan omia mielipiteitäni, kuuntelemaan itseäni. Olenkin alkanut tuon havahtumisen jälkeen tiedostaen antamaan niitä "ei" tai "kyllä" vastauksia ja kuuntelemaan itseäni. Enhän edes halua olla muiden mukana menevä ääliö jolla ei ole mitään omaa tahtoa.
Mutta toki siinä mielessä olen vaikea ihminen, että teen minäkin kaikesta vaikeaa, eläminen yksinkertaisesti näissä nahoissa ei ole niin helppoa että voisin vain mennä muiden mukana miten huvittaa, olen liian rajoitteinen ja ongelmainen. En edes yritä olla siinä mielessä helppo ihminen, että yrittäisin vaikka olla aina valmiina lähtemään milloin minnekin pienellä varoitusajalla jne., kun tiedän etten siihen pysty, ja etten halua järkyttää muita näyttäytyessäni vähissä, nopeasti hutaistuissa meikeissä esimerkiksi. Mutta mitä tosiaan muuhun käytökseeni tulee, olen aivan liian muiden ehdoilla menevä ihminen jos totta puhutaan. Ehkä korvaan ongelmallista käytöstäni myötäilemällä muita, tai en minä tiedä.
Itseäni ärsyttää tuossa kyllä tuo hurskaus mitä tuo pitää sisällään, mutta yritän antaa sen olla vaivaamatta sillä tuolla on paljon hyviäkin neuvoja. Tuon ensimmäisen sivun lisäksi niitä on viel 8 noita 10 neuvon sarjoja.