Miten mikään asia voi saada itsensä voimaan niin pahoin, kuin oman ulkonäkönsä häpeäminen? Mä en tiedä miten suhtautua siihen valtavaan tuskaan ja häpeään mitä oman naaman näkeminen aiheuttaa, mun tekisi mieli hakata naamani tohjoksi, repiä hiuksia, viillellä naamaani, mutta mä en saisi siitä kuin korkeintaan hetkeksi paremman olon, ja sitten se sama tuska taas jatkuisi. Mussa ei ole voimaa tarpeeksi jotta voisin sivuuttaa sen mielettömän kuvotuksen ja pahoinvoinnin aallon joka virtaa koko kehon läpi kun näen itseni hirviönä, vaan se lamaannuttaa mut täysin enkä kykene elämään elämääni niinkuin muut ihmiset, vapaana välittämättä siitä miltä näytän. Jos mulla olisi kaksi vaihtoehtoa, joko kuolisin tai eläisin loppuelämäni esimerkiksi ilman meikkiä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon, koska säästyisin siten pahimmalta tuskalta.

Voisinpa painaa nappulaa ja syntyä uudestaan normaalin näköisenä tähän maailmaan. En näe minkäänlaista tulevaisuutta itselläni tämän näköisenä, en koskaan tule olemaan onnellinen tällaisena. En voi edes syyttää itseäni siitä ettenkö olisi yrittänyt kaikkeni saadakseni itseni unohtamaan rumuuteni. En ole vain vellonut itsesäälissä tekemättä mitään, olen todella nähnyt vaivaa näyttääkseni normaalimmalta, ja olen myös tehnyt kaikkeni unohtaakseni rumuuteni, mikään ei auta. Valtavan tsemppauksen jälkeen putoan aina takaisin lähtöpisteeseen, olen jumissa itseni kanssa enkä kykene tekemään asialle loppujen lopuksi yhtikäs mitään. Miksi mut on luotu? Siksikö vain, että olen täällä vain kärsiäkseni? Mikä tarkoitus muka tällaisella elämällä voi olla? Elämä on liian epäoikeudenmukaista.

Kaikesta pahasta olosta huolimatta en ole nuorena vahingoittanut itseäni. Olen vihannut itseäni sydänjuuriani myöten, mutten ole koskaan rohjennut satuttaa itseäni. Tulen tasapainoisesta ja rakastavasta, viisilapsisesta perheestä, joten jos kavereita ei ole ollut, niin aina on ollut sisarukset tukena ja turvana. Serkutkin ovat aina asuneet naapureina, joten ihan yksin ei ole tarvinnut olla, vaikkakin usein tunnen etten sovi edes heidän joukkoonsa. Jokatapauksessa on siunaus, että perhe ja serkut on kuuluneet aina elämääni, ilman heitä olisin todennäköisimmin jokin erakko. Vaikka on ollut paha olo, niin mieltä on aina lämmittänyt se että minua rakastetaan kaikesta huolimatta.

Nykyisin, tai oikeastaan yläasteen loppupuolelta saakka, olen paennut usein pahaa oloa juomalla rutkasti. Niin rutkasti että putkasta on tullut herättyä enemmän kuin muutaman kerran ja tyhmyyksiä on tullut tehtyä, ja kännipäissä myös satutin itseäni ensimmäisen kerran parisen vuotta sitten viiltelemällä kädet olkapäistä ranteisiin. Kaikessa naurettavuudessaan uskon sen kuitenkin olleen ihan oikea pahanolon purkaus. Toisen kerran viilsin itseäni kännissä kun ilta oli ensin sujunut hyvin, kunnes sain pahan mielen erään miespuolisen tylystä käytöksestä mua kohtaan, koin sen jotenkin niin henkilökohtaisena ja loukkaavana, ikäänkuin olisin ollut niin ruma että siksi mies oli mulle tyly.

Alkoholin juomisen lopetin tässä kesällä, viimeinen niitti oli kun heräsin jälleen putkasta, ja mulle kerrottiin että olivat löytäneet mut tieltä makaamasta sammuneena, ja kun olivat jotenkin onnistuneet puhalluttamaan mut, olin puhaltanut reilut 3 promillea, ja olo oli seuraavat viikot sen mukainen, itkin ja luulin kuolevani. Edelliskertana kun oli ollut myöskin tajuttoman huono olo juomisen jälkeen, kävin lääkärissä ja sokeriarvot oli koholla, diabeteksen rajoilla, tajusin etten voi pelleillä enää alkoholin kanssa.

Olen stressanut suunattomasti pelkästä ajatuksesta, etten voisi koskaan juoda enää. Tiedän ettei mulla pysy kontrolli, parhainta on kieltäytyä alkoholista kokonaan. En ole varsinaisesti viinanhimoinen alkoholisti, mutta olen riippuvainen humalan tuomasta tunteesta, siitä kuinka se nostaa itsetunnon hetkeksi pilviin, uskaltaa käydä ihmisten ilmoilla, tavata uusia ihmisiä, ja tuntea olevansa melkein yhtä hyvä ihminen kuin muutkin. Selvinpäin ahdistun liikaa, mietin vain miten ruma olen, ja lopulta en osaa olla mitenkään päin muiden edessä ja tahdon vain pois kotiin. Humalassa unohdan hetkeksi rumuuteni ja olen hetken jossain harhassa uskoen olevani ihan hyvä tyyppi ulkoisesti ja sisäisesti. Nyt minulla ei ole enää sitä turvaa, että voin tiukan paikan tullen ottaa paukun. Pahin pelkoni on että koko sosiaalinen elämäni (=känni-illat, ainoa keinoni luoda kontakteja muihin ihmisiin) kodin ulkopuolella kuolee. Elämä käy entistä hankalammaksi.

Koin kovan romahduksen tässä viimeviikolla. Juttu on sen verran pitkä että sanon vain lyhyesti sen koskevan erästä mieshenkilöä, johon mun on onnistunut luoda kontaktia tietysti kännipäissä, tai siis tämä mieshenkilö varmaankin jonkun mielenhäiriön alaisena on tullut juttelemaan mulle n. vuosi sitten ravintolassa jonka jälkeen olemme olleet yhteydessä, mutten mitenkään voi vapautua täysin tällaiseen juttuun, olen ongelmineni liian estoinen ja mies on liian ihana nolatakseni itseni tuomalla esiin sen kuinka ongelmallinen ihminen olenkaan, olen vain yrittänyt pitää matalaa profiilia.

Olen tämän miehen tavannut muutaman kerran alkoholinhuuruisten ravintolailtojen aikana, mutta nyt vietin hänen kanssaan aikaa jopa selvinpäin, ja se oli mulle aivan suunnaton saavutus. Pysyn kertakaikkiaan sen alkoholista pidättäytymisen kannalla, ja koska en voinut kieltäytyä tämän miehen lukuisista tapaamispyynnöistä enää, pidän hänestä liikaa, pakotin itseni selvin päin tapaamaan hänet, meni miten meni. Olin varma että vapisen ja tärisen ja kiemurtelen tuskaisena osaamatta olla mitenkään päin, mutta ulkona ollessa vain kävelimme hämäränä iltana ja juttelimme, ei tarvinnut olla hiljaisessa ja valoisessa paikassa toisen tuijotettavana, ja kaikki meni jotenkuten ihan hyvin, ja tapasimme pari kertaa uudestaankin.

Olin noiden tapaamiskertojen jälkeen kerrankin melkein ylpeä itsestäni, oli niin iso juttu että olin selvinnyt selvinpäin tuosta kaikesta, ja mies edelleen osoitti kiinnostusta, ja en voi kieltää ettenkö pitäisi miehestä aivan kamalasti. Ajattelin että mitä jos tästä tuleekin jotain, kaikki meni niin hyvin selvinpäin joten ehkä mä pystyn tähän. Kuitenkin tapahtui muutama asia, joka sai mut luulemaan ettei mies ollutkaan minusta millään lailla kiinnostunut, oikeasti mitään sen kummempaa ei tapahtunut, mä vaan vedän hirveät johtopäätökset jokaisesta asiasta itseäni vastaan, olen kai liian paljon alkanut pitämään tästä miehestä, niin liikaa että en voisi kestää sitä, että hän yhtäkkiä lakkaisi osoittamasta kiinnostustaan mua kohtaan.

Kun sitten luulin olevani varma että ei tästä mitään tulekaan, olen taas yksin ja varmasti koko loppuelämäni, iski niin paha olo, niin suunnaton pettymys itseäni kohtaan, että vain itkin ja vollotin, huusin ja revin hiuksiani, ja satutin itseäni taas, ihan selvinpäin. Pelottavinta on miten paljon se helpotti, kun näki oman verensä virtaavan. En ole koskaan ymmärtänyt viiltelemisen tai itsensä satuttamisen päälle jostain syystä, mutta nyt tuntuu siltä etten ihmettele laisinkaan jos joku sanoo olevansa koukussa siihen. Kuulostanpas naurettavalta..

Olo on ahdistava, tuntuu että olen suistumassa johonkin pohjattomaan kaivoon, aikaisemmin osasin purkaa pahan olon muilla keinoilla, sitten alkoholi tuli kuvioihin, ja nyt tunnen saavani helpotusta satuttamalla itseäni. Miten epäonnistunut ihminen olenkaan. Ja kaikki vaan siksi että olen niin helvetin ruma.

Havahduin huomaamaan, että olen kuin olenkin vihdoinkin tottunut uuden asuntoni kylpyhuoneen peiliin. Näen siitä nyt itseni ehdottomasti kaikkein normaaleimpana. Kuinka outoa, että aikaisemmin näytin siinä hälyttävän kauhealta, epämuodostuneelta perunanenältä, kun nyt taas vaikka olisi huono päivä ja olisin susirumana, näen siitä itseni ehdottomasti kaikkein normaaleimpana. Aivankuin silmäni eivät enää rekisteröisi vikojani samalla tavalla kuin ekoina viikkoina, tai sitten olen vain oppinut jonkun tavan, ilmeen tai muun tiedostamattoman tavan katsoa itseäni siitä näkemättä naamani virheellisyyttä. Tottuminen on tapahtunut pikkuhiljaa huomaamatta, koska tosiaan vasta nyt havahduin tajuamaan että olen jo jonkin aikaa voinut katsoa siitä itseäni saamatta ahdistuskohtausta. Tämä on edistänyt kotiutumistani uuteen asuntooni, eikä enää ole "koti-ikävä" entiseen asuntooni, mikä on ollut hyvin helpottavaa.

Muuten on mennyt tässä vähän huonommin, on ollut huono kausi nyt ja kuljen päivittäin töihin suuret aurinkolasit päässä, satoi tai paistoi. Varmaankin ihmiset ihmettelevät kun täysin pilvisenä säänä kuljen ne päässäni, mutta mieluummin niin, kuin että olisin ilman niitä, silloin tuskin edes kykenisin menemään töihin kun on huono päivä. Toisaalta muillakin välillä näkee pilviselläkin säällä aurinkolaseja päässään, ne kun ovat joillekin kai enemmän "asuste" kuin suoja auringolta.

Jos toteuttaisin kaikkea sitä, miltä minusta tuntuu, minun pitäisi olla kaikkialla yksin. En halua aiheuttaa kenellekään sitä häpeää, että joku joutuu näyttäytymään minun seurassani. Se on asia, joka rajoittaa asioita. Mitä tärkeämpi ihminen on kyseessä, sitä todennäköisemmin minut tullaan esittelemään toisille. Mitä tärkeämpi ihminen on kyseessä, sitä vähemmän haluan nolata hänet omalla ulkonäölläni. Olen seurustellut pari vuotta. Olen tavannut poikakaverini vanhemmat kerran. Kavereista tiedän hyvin vähän.
 
Olen mysteerinainen, jonka tiedetään olevan olemassa, mutta jota kukaan ei ole koskaan tavannut. En kestä tilanteita, joissa joudun millään tavalla "arvioitavaksi". Teen itsestäni kummajaisen. Toisaalta en haluaisi joutua vitsiksi myöskään sillä tavalla, että kaikki ihmettelisi sitä, miten kukaan pystyy olemaan tämän näköisen ihmisen kanssa.

Minä tiedän kaiken johtuvan koulukiusatun taustastani. Kaikista niistä hylätyksi tulemisen kokemuksista. Kaikista niistä, kun joku ei halunnut edes istua vieressäni, koska sekin olisi laskenut kyseisen ihmisen "tasoa". Pelkään, että minulla on samanlainen vaikutus kaikkiin asioihin.

Haluaisin koota repaleisen ihmiskunnan kokonaiseksi, kuulua siihen ja tulla siinä hyväksytyksi.

En halua olla yksin. Haluan elää.

Joskus sattuu olemaan jopa ihan hyviäkin päiviä, jolloin ulkonäköasiat ei paina mieltä ihan suunnattomasti ja itsensä kanssa jaksaa elää. Sitä kokee olevansa hetkellisesti lähempänä normaalin näköistä ihmistä mitä normaalisti on, mutta se on vain harhaa. Heti kun näkee muita ihmisiä sen tajuaa, silloin tipahtaa takaisin maanpinnalle ja näkee sen totuuden jälleen itsestään, normaalin näköisten ihmisten rinnalla mä olen parhaimpina päivinänikin vain epätoivoinen yritys näyttää ihmiseltä. En sovi samaan muottiin muiden kanssa, kaikki mussa sotii kaikkea normaaliutta vastaan. En haluaisikaan että ihmiset olisivat kopioita toisistaan, mutta huolimatta siitä että meitä ihmisiä on laidasta laitaan hyvinkin persoonallisen näköisiä eikä kukaan ole oikeasti identtinen kenenkään kanssa, kukaan ei kuitenkaan ole hirviö, jokaisen ulkomuoto noudattaa jotain logiikkaa. Mä olen vain kasa virheitä ja epämuodostumia. Jos en peittäisi kasvojani meikkimaskilla, olen varma että aiheuttaisin ulos mennessäni ihmisten keskuudessa kauhunsekaista hämmennystä. Olen friikki.

Tiedän ettei itseään saisi verrata muihin, mutta enhän voisi kulkea ulkona silmät kiinnikään, totuus hyppii silmilleni halusin sitä tai en. Antaisin mitä vaan että olisin normaalin näköinen, ettei aina pitäisi kantaa tätä suunnatonta häpeää omasta ulkonäöstään. Voisi oikeasti tuntea olevansa samalla viivalla muiden kanssa eikä joku ulkoavaruudesta tullut kummajainen.