Ajattelin kirjoittaa tänne pitkästä aikaa. En tiedä lukeeko näitä enää kukaan, oikeastaan tekee vain mieli kirjoittaa ulos pahaa oloa. En ole saanut aikaiseksi hakea minkäänlaista apua, minua yksinkertaisesti hävettää ongelmani aivan liikaa ja tuntuu etten edes jaksa yrittää hakea apua, tunnen olevani toivoton tapaus. Toisaalta olen voinut niin huonosti, että olen varma, että ennemmin tai myöhemmin minun on pakko raahata itseni ammatti-ihmisen puheille, ei elämä voi jatkua näin. Minua ahdistaa niin paljon. En yksinkertaisesti jaksa elää tällä tavalla, peläten päivänvaloa ja ihmisiä, vihaten ja häveten itseäni niin sydänjuuriani myöten. En jaksa asua hirviön sisällä. Haluan ulos sen nahoista, toteuttaa itseäni, unelmiani, ja elää täysillä, enkä tässä epätoivon täyteisessä kuplassani joka vain pienenee pienenemistään.
Kevät ja lisääntyvä päivänvalo on taas tuonut esille sen, kuinka rajoittunutta elämäni onkaan. Ulos ei kertakaikkiaan ole menemistä päivällä kun on niin valosaa, ellei ole todellakin aivan pakko. Epänormaali käytökseni on tullut itsellenikin ilmeiseksi muutoinkin viimeaikoina. Jokin aika sitten ollessani vanhempieni luona käymässä, äitini ja sisarukseni katselivat vanhoja valokuvia, joissa myös minä olin. En todellakaan pidä siitä, että vanhoja rumia kuviani katsotaan, ja yritin sinnitellä tukalan tilanteen ohi toisessa huoneessa. Kuulin kuinka minun kuviani kommentoitiin, yritin huutaa että älkää katsoko kuviani kun hävettää niin paljon, mutta eihän minun puheitani kukaan ottanut tosissaan. Sitten ahdistus purkautui jonkinlaisena raivonpuuskana kun olo alkoi todella käydä liian tukalaksi, ja huusin kiroten kurkku suorana että mun kuvianihan ei helvetti katsota jos en niin halua. Sain aikaan riidan siskoni kanssa kun tämä ihmetteli käytöstäni, ja ahdistuksissani raivosin hänelle. Jälkeen päin hävetti, ei kukaan minua ymmärrä. Itse koin sen niin valtavana nöyryytyksenä, etten voinut pidätellä ahdistuksen purkautumista, se oli vain yksinkertaisesti liikaa minulle. Tuntui melkein että olin koko perheeni pilkan kohteena, rumuudellani mässäiltiin ja muut tunsivat vahingoniloa kun eivät itse ole niin rumia. Sairaita ajatuksia, perheenjäsenteni kommentit kuvistani eivät olleet edes negatiivisia, on käsittämätöntä kuinka saan ajatukset vääristeltyä päässäni tuolla tavalla. Menin vessaan, väänsin itkua ja tärisin ahdistuksesta, yritin taistella kyyneliä vastaan etten joutuisi tulemaan vessasta ulos itkuisen näköisenä, olin jo tarpeeksi nolannut itseäni raivoamalla naurettavasta asiasta. Minua ahdisti niin paljon, että nipistelin itseäni kaikin voimin, niin kovaa että jäljet jäi, sen takia että saisin pahimman ahdistuksen purettua, ettei se purkautuisi enempää muiden edessä. Onneksi sain itseni lopulta rauhoitettua, pelkäsin jo että olisin joutunut tulla itkua ulvoen vessasta ulos, ja lopulta avautua muille siitä mikä helvetti sisälläni mylvi. Pyysin anteeksi käytöstäni ja selitin sen huonolla päivällä.
Toinenkin tapaus sattui äskettäin, joka sai jollain tasolla minut huomaamaan taas oman naurettavuuteni, kun äitini lisäsi vanhan kuvan Facebookiin kaiken kansan näkyville jossa myös minä olin, yllättäen silmittömän rumana. Sanoin äidilleni ettei minusta saa todellakaan iskeä nettiin kuvia, ja taas suorastaan koin raivoa ajatellessani että miten joku viitsii nolata minut sillä tavalla, pahempaa nöyryytystä ei ole. Jos joku olisi iskenyt nettiin kuvan minusta alasti, sekään ei olisi niin nöyryyttävää kuin se että joku iskee pärstästäni niin ruman kuvan muiden nähtäville. En sitten viitsinyt kuitenkaan alkaa äidille raivoamaankaan kun tämä halusi kuvan siellä pitää ja yritin antaa asian olla ja ajatella järjellä, äiti ei todellakaan nöyryytysmielessä minusta kuvia muiden nähtäville lisää, vaan koska kuva toi mieleen mukavia muistoja. En mahda sille mitään että oloni on äärimmäisen ahdistunut tuon kuvan takia, koen todella suurta halua ottaa puhelimen käteen, ja soittaa äidille raivoten että ota se kuva jo pois sieltä herran tähden, kun en enää kestä tätä oloa. Välillä olen niin huonolla tuulella, ettei voi kuin ihmetellä kuinka yksi valokuva voi viedä mielialan niin pohjamutiin.
Olen myös viimeaikoina tuntenut muutenkin merkillistä itseinhoa. Sellaista mikä ei edes tunnu olevan yhteydessä suoraan ulkonäkööni, vaan se kumpuaa jostakin sisältä selittämättömästi. Se saattaa iskeä yhtäkkiä ilman syytä, ei siis tarvita edes minkäänlaista muistutusta rumuudestani, vaan se saattaa iskeä vaikken sillä hetkellä edes ajattelisi rumuuttani. Silloin haluan omaan kotiin, ja olla yksin. En osaa edes selittää sitä oloa. Silloin koen olevani ällöttävä ja haavoittuva ja minua hävettää. Sama olo on joskus satunnaisesti aiemminkin minulle iskenyt, jostain syystä se on nyt yhtäkkiä yleistynyt. En koe että se olisi varsinaisesti vain huonoa itsetuntoa, että koen vain yleisesti huonommuutta tai kelpaamattomuutta, vaan se on omituinen ja ahdistava tunne. Sekavan kuuloista. Mitä minä muka sanoisin jos apua hakisin? Että minä nyt vain olen päästäni jollakin tavalla ilmeisesti sekaisin, minulle tulee näitä merkillisiä tuntemuksia, mutten edes osaa selittää niitä kunnolla, saatika kertoa mistä ne kumpuavat, tai mikä ne laukaisee, vai laukaiseeko mikään. Tuntuu että olen ihan hukassa itseni kanssa. Kirjoittaminen sentään auttaa jäsentelemään ajatuksia, ja yleensäkin helpottaa oloa kun saa ikäänkuin huonon olon sisältä pois tekstin muodossa. Kenties itseinhoni on tosiaankin kokonaisvaltaisempaa eikä vain pintapuolista, ja ongelmani todella ovat jossain syvemmällä kuin ulkokuoressani. Olisinkohan toivoton työmaa myös ammatti-ihmiselle.
