Miten mikään asia voi saada itsensä voimaan niin pahoin, kuin oman ulkonäkönsä häpeäminen? Mä en tiedä miten suhtautua siihen valtavaan tuskaan ja häpeään mitä oman naaman näkeminen aiheuttaa, mun tekisi mieli hakata naamani tohjoksi, repiä hiuksia, viillellä naamaani, mutta mä en saisi siitä kuin korkeintaan hetkeksi paremman olon, ja sitten se sama tuska taas jatkuisi. Mussa ei ole voimaa tarpeeksi jotta voisin sivuuttaa sen mielettömän kuvotuksen ja pahoinvoinnin aallon joka virtaa koko kehon läpi kun näen itseni hirviönä, vaan se lamaannuttaa mut täysin enkä kykene elämään elämääni niinkuin muut ihmiset, vapaana välittämättä siitä miltä näytän. Jos mulla olisi kaksi vaihtoehtoa, joko kuolisin tai eläisin loppuelämäni esimerkiksi ilman meikkiä, valitsisin ensimmäisen vaihtoehdon, koska säästyisin siten pahimmalta tuskalta.
Voisinpa painaa nappulaa ja syntyä uudestaan normaalin näköisenä tähän maailmaan. En näe minkäänlaista tulevaisuutta itselläni tämän näköisenä, en koskaan tule olemaan onnellinen tällaisena. En voi edes syyttää itseäni siitä ettenkö olisi yrittänyt kaikkeni saadakseni itseni unohtamaan rumuuteni. En ole vain vellonut itsesäälissä tekemättä mitään, olen todella nähnyt vaivaa näyttääkseni normaalimmalta, ja olen myös tehnyt kaikkeni unohtaakseni rumuuteni, mikään ei auta. Valtavan tsemppauksen jälkeen putoan aina takaisin lähtöpisteeseen, olen jumissa itseni kanssa enkä kykene tekemään asialle loppujen lopuksi yhtikäs mitään. Miksi mut on luotu? Siksikö vain, että olen täällä vain kärsiäkseni? Mikä tarkoitus muka tällaisella elämällä voi olla? Elämä on liian epäoikeudenmukaista.
